Osaamisen ja työllisyyden Suomen rakentaminen

Suomi on noussut nuorten koulutuksessa Euroopan kärkeen. Korkea-asteen koulutuksen on suorittanut 25-64 vuotiaista selvästi yli 30 prosenttia, kun muualla Euroopassa jäädään vielä alle 30 prosentin. Kansainvälisesti vain Kanada ja Yhdysvallat on meitä edellä, Japani samalla tasolla. Tavoitteena on korkeakouluaste 50 % väestöstä. Vähintään toisen asteen koulutuksen on jo suorittanut 25-34-vuotiaista 87,6 %. Suomi on omaksutun strategian mukaan kokonaisuudessaankin koulutusmaa: Vuonna 2002 osallistui 18,9 % väestöstä aikuiskoulutukseen. Huomattava osa tästä koulutuksesta tapahtuu yhteydessä työhön. Siitä huolimatta koulutustason nousu ei ole kaikilla aloilla näkynyt tuottavuuden nousussa läheskään täysimääräisesti. Silmiinpistävän heikkoa on ollut tuottavuuden nousu julkisella sektorilla.

Kiihtyvä eläköityminen ja siihen liittyvä työvoiman tarjonnan väheneminen tulevat aiheuttamaan työelämän kuohuaallon. Osaamisen merkitys tuottavuuden nostamiseksi kasvaa entisestään. Niillä aloilla, joilla työvoiman vaihtuvuus seuraavan kymmenen vuoden aikana tulee olemaan suurta, kuten julkisella sektorilla, tuottavuuden nostaminen on aivan erityinen ponnistus. Siinä ei ole kyse pelkästään uuden tekniikan mahdollisimman pitkälle viedystä hyödyntämisestä, vaan työnantajille tulevasta valtavasta lisäkoulutustarpeesta. Mitä osaamista uudet työvoimaan tulevat ovat jo saaneetkaan ei riitä.

Tuottavuuden kasvattamisessa työn organisointiin kuten tiimityöhön, tiedon yhteiseen jakamiseen, mentorointiin, ihmissuhdetaitoihin, jatkuvaan etäkouluttautumiseen ym. liittyvä koulutus nostaa arvoaan. Suurin osa tästä koulutuksesta tapahtuu työtä tekemällä – työn uusissa muodoissa. Tämä tulee nostamaan työpaikkojen sisäisten kouluttajien määrää ja heidän työnsä merkitystä. Tässä yleistyy se, mikä on havaittu työvoimapoliittisissakin toimissa tehokkaimmaksi: työ ja koulutus on yhdistettävä. Koulutuksen kautta tapahtuva motivointi on keskeisiä työpaikan viihtyvyyteen vaikuttavia tekijöitä ja vain työssä viihtyvät työntekijät nostavat tuottavuutta.

Kukaan ei tiedä tulevaisuutta varmasti – ei myöskään koulutustarpeita. On kuitenkin liian helppo vastaus tuleviin tarpeisiin vain lisätä koulutusmääriä – se johtaa lisäkoulutuksen negatiivisiin marginaalihyötyihin. Systemaattinen ennakointi on tärkeää koulutuspanosten tehokkuuden takaamiseksi. Väestön ikärakenne ja eri ammatissa toimivien ikärakenne yhdistettynä karkeaan arvioon eri toimialojen taloudellisesta ja tuottavuuskehityksestä antaa hyvän peruspohjan todellisille koulutuspaikkatarpeille. Jo nyt voidaan sanoa, että koulutuspaikkajakauma on vino ja uhkaa sellaiseksi jäädäkin todellisiin työvoimatarpeisiin nähden. Nähtävillä olevat työvoiman saatavuusongelmat tulevat vaikuttamaan ennakoivasti tuotantorakenteen kehitykseen ja alentamaan kasvua. Voidaan myös suoraan todeta, että jotkin käden taitojen ammattialat tulevat olemaan erittäin hyvin palkattuja, kun sen vastakohtana eräiltä korkeakoulutusaloilta ei edelleenkään päästä huippupalkoille. 

Korkeakoulutuksen kehittämiseen pitää kytkeä mukaan myös kiinteä yhteys selvien nousevan kysynnän alojen tunnistamiseen ja varautumiseen siihen, että osa rahoituksesta voidaan suhteellisen nopeasti siirtää näitä aloja palvelevaan koulutukseen. Kysyntävetoiseen kehittämistyöhön tarvitaan kiinteä verkko, jossa toimijoita ovat työnantajat, visioivat yritysjohtajat, tutkimuslaitokset, etujärjestöt, kouluttajat, koulutuslaitokset ja koulutuksen tilaajat.

Kehityksessä mukana pysymiseksi on oleellista, että oppilaitosten opettajilla on elävä yhteys muuhunkin työelämään kuin omaansa. Oppilaitoskouluttajien ja työpaikkojen kouluttajien työkiertoa ja heidän verkottumistaan etäopetuksen kehittämisessä tulee lisätä.

Koulutuksen tehokkuuden takaamiseen kuuluu aina tuloksellisuuden avoin seuranta. Tämän pitäisi koskea kaikkea koulutusta. Työhallinnon käyttöönottama koulutuksen oppilaspalautteeseen perustuva arviointijärjestelmä, OPAL, on osoittautunut kullanarvoiseksi, kun koulutuksen tasoa on nostettu. Pidemmälle vietynä se mahdollistaa paitsi kouluttajien myös koulutusmenetelmien kehittämisen. Koulutusmenetelmien vaikuttavuuksien ja tehokkuuden tutkimus on yhä edelleen turhan laiminlyöty alue. Kuitenkin mm. NOSTEen kaltaiset aikuisväestön koulutusohjelmat tarvitsevat taakseen selkeän kuvan siitä, mikä on se taikatemppu, jolla koulutuksesta suhteellisen kiinnostumaton väki saadaan koulutettua.

Ihmisten mielissä suurin este koulutuksen hankkimiselle on ajan puute. Liian pitkät työajat, ylityöt, ovat yksi ajan puutteen syy. Keskimääräiset viikkotyöajat Suomessa ovat kuitenkin kansainvälisesti kohtuulliset: yli 45-tuntista työpäivää tekee meillä vain 20 % väestöstä, kun luku monissa maissa on yli 40 %. Tilaa aikuisväestön koulutukselle siis pitäisi löytyä. Ylityöt ovat mielekkäämpiä, jos niiden syynä on työhön liittyvä koulutus. Sinänsä liika kiire työssä on ristiriidassa sen kanssa, että tuottavuus nousisi. Tuottavuuden kohottaminen tarvitsee arkipäivän innovaatioita. Henkilöllä, jolla on liian kiire, ei ole aikaa innovatiivisten ratkaisujen etsimiseen. Koulutus antaa tässäkin mahdollisuuden hengähdystaukoihin.